Vanhempani.

Hupsis, nyt vähän myöhästyin. Mutta no, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Äitini on mukava, hän on aina antanut mun ja veljen tehä oikeestaan kaikkee mitä halutaan. Antanu meidän kasvaa omiks itteksemme, ja luottaa meihin. Se on kyllä ihan huippua. Äitelle voin myös kertoa lähes tulkoon ihan kaiken. Äite ei oikeestaan tuomitse, ainakaan oikeesti jos on jotain asiaa. Mutta kukaan ei ole täydellinen, ja välillä äite luulee tietävänsä asiat paremmin ja itsepäisenä ihmisenä ajaudun usein sukset ristikkäin äiten kanssa. Äite on sinänsä liian kiltti, esimerkiks mun veljen suhteen. Se vaan ei osaa pitää sille kuria. Sit kun sanon siitä äitelle niin syntyy usein muikea riita. Tuntuu, ettei se edes halua kuulla. Mutta oikeesti äite on tosi rakas ja tärkee.

Oon aina ollu jotenkin iskän tyttö. Arvostan iskää jollakin tapaa enemmän kun äitee, iskällä on enemmän auktoriteettia tai jotain. Pieni tyttö mussa ihailee sitä, vaikka se onkin oikeestaan läpimätä. Meillä ei oo hirveen hyvät välit. Tai silleen, ku vanhemmat eros niin ei nähty usein. Ja nykyään vielä vähemmän. Iskä lähettää synttäri- ja jouluonnittelut ja äiten mukana vähä lahjarahaa, ei koskaan mitään muuta. Ja kun sitä näkee, se ei ikinä kysy kuulumisia. Se ei kysy mitään. Tuntuu, että sen mielestä avioero ulottuu lapsiin asti. Ja no, eipä iskä oo koskaan ollu läheinen. Hyvin vähän ollaan yhdessä puuhattu, muistan vaan kun se kerran opetti mua piirtään kukkaa. Se on aika negatiivinen ihminen, ja se lähinnä kritisoi. Muistan, kuinka pienenäkin ootettiin aina harmistuneena iskän kotiin tuloa, ja oltiin innoissamme, jos se oli parikin päivää poissa.

Nyt isompana iskä on loukannu mua tosi paljon. Se ei tullu mun yo-juhliin, koska se ei jaksanu kattoo mun naamaa, koska mulla on lävistyksiä. Se on valittanu niistä aina, ja eniten vielä mun selän takana. Se ei tykkää että meikkaan ja värjään hiuksia.

Mua ahdisti tosi paljon ekaa kertaa muutamia vuosia sitten jouluna. Jotenkin mun suhde isään oli siinä päällimmäisenä, halusin olla läheisempi. Itkin ja olin ihan ahdistunut, ja äite sitten soitti iskälle ja kysy, että missä se on, että kun mää haluaisin tietää missä se viettää edes joulunsa. Se ei kertonu. Vaikka itkin ja olin ihan sekasin. Ei kertonu.

Samoin se kohtelee mun veljee. Sillä on pitkä tukka, se ei käyny armeijaa, se vaan istuu tietokoneella. Täys pettymys näemmä. Nyt kun Jari vaihto nimensäkin, iskä sano ettei se tiedä onko se enää sen poika.

Ite iskä polttaa tupakkaa. Vihaan sitä asiaa. Kun mulla oli astmalääkitys nuorempana, sain oireita vaikka iskä kävi parvekkeella tupakalla. Silti se ei voinu lopettaa. Ei edes mun takia.

Meinasin joskus lähettää iskälle kirjeen ja kertoo kaikista asioista, ja kuinka ne mua loukkaa. Mut en sit jaksanu, luultavasti se loukkais vaan mua lisää.

Kun nähdään nykyään, ollaan iha normaalisti. Mut valitettavasti meidän suhde on siitä kiinni, enkä mää jaksa enää välittää. Oon tehny tarpeeksi. En tiedä iskästä nykyään oikeestaan mitään, niinkun en oo tienny koskaan. Se käy kalassa, muuta en tiedä. On erittäin harmillista, jos en tuu koskaan tietäänkään. Mutta siltä se vähän näyttää, ja se on sen valinta.

Oon onnellinen, että äite on tommonen ihana. En tiiä missä olisin, jos ne ei ois eronnu ja jos äitekin ois tommone. Kun ne eros, en huomannu oikeestaa arjessa mitään negatiivista eroo. Kaikki oli paremmin. Paitsi ettei mulla ollu iskää, ihan ku sitä ois koskaan ollutkaan.

Ihmekös jos musta ja Jarista on tullu vähä erilaisia ja persoonallisempia (ainaki Jarista).