Ensin pelottaa, surettaa ja stressaa. Lopulta vaan väsyttää. Niin paljon.
Viime aikoina on saanut stressata ihan niin paljon kun sielu sietää. Juuri ennen hääjuhlia Nallelta löytyi taas nisäkasvain. Se piti poistaa toissapäivänä, kuten myös kaksi hammasta. Ajattelin, että leikkauksen jälkeen saa taas olla rauhassa.
Lopulta Nallelta poistettiinkin vain yksi poskihammas; nisäkasvaimen poisto olisi ollut liikaa hampaiden poiston yhteydessä, ja kulmahampaan poisto sen verran iso projekti, että hampaan suhteellisen hyvään kuntoon nähden se ei ollut paras vaihtoehto, vaan hampaan kotihoito tulehduksen estämiseksi.
Hampaan puolesta hyvä juttu, mutta stressaan nisäkasvainta. Se voi muuttua niin nopeasti ja pelkään, etten huomaa jos se muuttuu. Todennäköisesti se poistetaan talvella, jos ell vaan on sitä mieltä myös. Sais sen pois kummittelemasta... Onneksi Nalle on jo oma ihana itsensä.
Mummu on ollut nyt pari viikkoa sairaalassa, ja maanantaina hänelle tehtiin amputaatio. Tilanteeseen nähden voi suhteellisen hyvin, mutta monessa jutussa olisi parantamisen varaa. Ei auta kun toivoa, että jaksaa parantua ja hyväksyä aika suuren elämänmuutoksen.
Ensimmäinen työpäivä loman jälkeen oli aika tuskainen. Mietin koko päivän, kuinka vielä lähden muualle, eikä tarvitse enää jaksaa tuolla. Kävin läpi eri vaihtoehdot päässäni, mutta niitä ei tässä hetkessä kauheasti ole. Eli ei auta kuin kestää. Ainakin vuosi. Harmi, kun tuossa työssä on niin monta hyvää puolta. Huonot puolet vaan syö kaiken motivaation. Varsinkin se, että Matti on aamut koulussa ja minä illat ja viikonloput töissä. Mutta se on vähän pakko näillä palkoilla. Jos haluan opiskella vuoden päästä, niin on säästettävä jo nyt.
Ennen halusin olla vapaa-ajalla paljon ystävien kanssa, en juurikaan viihtynyt kotona. Nyt en muualla olisikaan. Keho ja mieli pakottaa lepäämään, lopulta.
Onneksi syksy tulee, ihanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti